Se että tietää että toinen on kokenut saman.
Pahempana tietenkin. Eikä oo siitä voinu puhua. Mulla on asiat paremmin, niin. Mutta sisällä puristaa ja ahdistaa, varsinkin kun toinen ei tiedä että tiedän. Ahdistaa. Kädet tärisee, oksettaa, hengittäminen on vaikeeta. Ei herranjumala tästä selviä.
Ja kun moni ei tiedä että mä oon kokenu sen saman, ja haluaa puhua sen toisen jutusta mun kanssa. Se on helvettiä. Tekis mieli huutaa että suu kiinni suu kiinni suu kiinni en halua kuunnella, mutta en voi. Pitää esittää, ettei asia kosketa muuten ku että ystävää on sattunut ja pahasti.
Haluaisin vaan jäädä koko ajan kotiin. Taas tulee se pelko, joka oli aiemmin. En uskalla yksin viedä edes roskia. Haluaisin pysyä täällä neljän seinän sisälläja viettää aikaa Netflixissä ajattelematta mitään.
Mutta pitää olla vahva, pitää näyttää että mulla asia on jo "menneen talven lumia". Ja päivääkään ei mee ilman että ajattelisin sitä. Mutta ihmiset on unohtanu jo. Ei jaksa kovin kauan kiinnostaa, varsinkaan ku toisen tapaus tulee yllättäin ilmi, ja se toinen on pitäny sitä sisällään vuosia. En oo katkera, en, mutta ahdistaa. En halua puhua asiasta kenenkään kans, haluaisin vaan että joku halais ja sanois että on ok itkee ja käpertyä peiton alle. Nii.
-- Dori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti